младописьменный подкорпус
художественные тексты
Verez tullei, (2014), с. 18; Valentina Lebedeva
Peloi oli ani pagižlii mez’. Mäneb azjoid homencel, kodihe tuleb vaiše öks. Keda kus vasttab, pagižeb – azotada ei sa, i kaiken hänele om midä sanuda, i lodeidab hän agjata. Kut-se vastsi hän kalanikad, seištas, parpatadas.
– Sinä emäšotule kalatid? – küzub Peloi. – Emäšotuihe kala kokib paremba.
– A mijak voib el’geta ken iža om, ken emä?
– Hmm, kebnäs voib! Otad šotun, suhu paned dai vedad-ki päliči hambhiš. Toktase –ku hamhiže, – iža om!
– Nu sä i ilokogo oled! …Ak varastab, mänen minä, – ladib lähtta kalanik.
– A ak, nacein, sötab sindai pürel. Minä pit’kha en tedand, mi nece om – püre. Vidlas mänin sömsijaha i pakičin püred necidä. Ka minai notktan kartohkmunaričan toiba. Nece püre-se om-ki. I mikš oli pekstud kartohkаle ningoi nimi huba antta? Pü-ü-üre... Pfu! I kelel-se ki vedase miku kisel’! A kodipäčišpäi sönd om äjad magedamb! Kut sä luged?
– ...Čunid vodaba, bötud märgad, mänen jo.
– Kaaa, minä kut-se ostin čunid Piteriš. Mamale tahtoin oigeta foton muštoks, tulin fotoateljehe i sanuin: ≪Сфоткайте меня встоячку, чтоб калоши были видать!≫ Lujas kaik nagroiba, en teda min täht.
Odva kalanik päzui Peloišpäi.
Ak vastsi Peloin lajindal: “Naku mitte oled Peloine-bul’u, časuks mäned, päivän void räpätada!”