младописьменный подкорпус
художественные тексты
Verez tullei, (2014), с. 45-46; Oleg Mošnikov
Oli nece vai ei olend, voib olda Carin aigan, a voib olda Sovetskijan aigan augotišes, ei minei sudida... Keza oli lujas läm’ da bohat. Änižen järvedme ujuškanziba purehlaivad. Uspenjan päiväle Šoutjärv-külähä, mitte seižub Änižen randal, tuli rahvaz kaikuččes vepsläižes Änižen randan küläspäi. Tuldihe purehlaivoil, čomiš sädoiš! Pit’kil stolil oli erazvuitte adivsöm: pirgoid, senid, marjoid, kalad, äjak-se bokalid leibvinad, a muga – jo samogonad-ki äjak tahtoid! Todeks, jodihe siloi vähän. Vaiše suril praznikoil. Humalaižed sil’mäd – tühjad purnud. Homendehesai kargaitihe da pajatadihe, tuli aig kodihe-ki pörttas. Letihe purehid...
Susedküläs homaitihe: aniku ei ole üht veneht? Jestafei da Matvei ei pördnugoiš järvelpäi. Pördutadihe mužikoid tagaze. Muga om-ki, kumaidanus veneh čibub aldoil. A rindal mod alahaks, ristit vauktas paidas čibub. Matvei... om kolnu. A kus-žo om Jestafei? Mužikad riičiba paidoid i čukauzihe vedhe. ”Löutihe! Pohjal hän, armaz, venui! Täs ei ole süvä, metrad koume – ei enamba...” Mužikad keraziba väged i lendiba händast vedespäi veneheze. Zavodiba meletada. ”Se, kudamb oli vedel, om kolnu. A Jestafei – kuspäi tedad. Vepsläine om. Nece rahvaz om napern, vahv. Pidab händast ozutada Malanja-babale. A sihesai pidab katta pä ruzul, miše mad ei nägiži...
”Tegim kaiken, kut oli sanutud. Malanja, konz vedouzi kädel ruzun pälpäi, sid’-žo sanui: ”Riheze händast! Togat vahvemb nor! Da päčid, päčid lämbitagat!” Rih’ om sur’ ait, kus jüvid kuivatas. Rih’ oli täuttud haikaral da savul. ”Sidogat händast balkale jaugad ülähäks, –käskeb külänikoile baboi. – Pangat ol’ged päčhe da enamba, enamba... Kaik! Saupkat trubad! Kärgat nor kinktemba, a iče mängat rihespäi. Pangat uks’ saubaha, miše ni üht pilušt ei oliži tullein täht!”...
Mäni aig, mužikad kuleba: midä-se bul’aiži rihes, a sigä iče-ki uptai änt andoi, da völ mittušt! Eläb! Hengib! Joksiba mužikad riheze, savud pästiba, rušiba sebranikad i pästiba valdale. ”Eläb oled, Jestafei! Naku kut Savu-tatoi vet küksi sinuspäi! Naku om čud!”
Čud... Neciš čudokahas azjas minei völ baboi starinoiči, a hänele siloi oli enamb 80 vot. Sanui, miše ičeze čudokahas kaičendas hänele starinoiči iče eläbzunu – eläb, terveh – völ neidištuses starinoiči. I kaiken-se hän ani augotišespäi kuli: kut letihe vedespäi, i kut suditihe, i kut pä alahaks riputadihe. Kuli, da vaiše nimidä ei voind sanuda, kädel kubaita. A kut noral punotadihe, savud lainahti – sid’-žo il’mestui, vezi läksi hänespäi, ka kidasta, mi om väged! Naku mitte čud voib olda. Äjak om völ tundmatont ristitun londuses. Naku kut voib olda – savul tervehtoitta! Tedo ei voind abutada, a vepsläižed – tedajad ristitud – völ hristianstvan edes neciš azjoiš teziba i toine toižele andoiba nenid noidtedoid. Ei üht mest sil svetalpäi pördutadihe!..
Amu nece oli. Kr’ukansel’ga-külä-ki kadoi. Baboi koli. Kadob elospäi eläb vepsän sana. Kus-se rebini noraine siš elos-olos, Savu-tatas da Vezi-mamas, Man väges da Sures tedos. I nikut ühtes ei sa sidoda tozistarinad i kuviteldud starinad.
Kändi Irina Sotnikova